Lauantaina pääsin vihdoin juoksemaan. Lapset mahtuivat kuntokeskuksen lapsiparkkiin, housut eivät pudonneet, karkaileva kaarituki pysyi kurissa enkä ollut edes sairas*. Nöyrästi aloitin juoksuohjelmani alusta: kävelyä, 6 minuuttia juoksua, kävelyä, 6 minuuttia juoksua**.

Päivitin eilen iPodinin juoksulenkki*** -nimisen soittolistani. Listan ensimmäisenä on Ranskan tämänvuotinen euroviisu, toisena P!nkin "So what" ja kolmantena Musen "Neutron star collation (love is forever)". Järjestyksellä on ihan oma logiikkansa. Ensimmäinen biisi on hauska kesärallatus, ja voi kuvitella hölkkäävänsä rannalla auringonpaisteessa muiden iloisten ihmisten kanssa. Biisin ollessa lopuillaan fyysinen rasitus alkaa tuntua nilkassa/polvessa/keuhkoissa/korvien välissä ja tarvitaan vähän uhoa ja uhmaa, että päästään eteenpäin. "So what" on sellainen haistattelubiisi, jota kuunnellessa vanhat aggressiot**** nousevat pintaan ja jalka nousee silkan kiukun voimasta.

Kiukkukaan ei kanna loputtomuun. Musen biisi tuo mieleen kohta ensi-iltaan tulevan Eclipse-leffan, jonka draamaa kelaillessa saa ne ohjelman vaatimat minuutit täyteen. Sitten voi kävellä vähän ja ajatella, kuinka paljon ihanammalta kävely tuntuu.

Ja arvatkaa mitä? Tänäänkin olen menossa kuntosalille. Ja sen jälkeen katsomaan SInkkuelämää-leffan, ilman korkokenkiä ja mahdollisesti jopa ilman meikkiä, jos tulee kiire! Toivottavasti wannabe-Carriet eivät hakkaa minua kopioclutcheillaan kun sorrun moiseen pyhäinhäväistykseen.

 

* paitsi ehkä vähän korvien välistä, mutta se on vaan eduksi kun on aikeissa rääkätä kroppaansa paremman olon toivossa.

** jonka jälkeen nojaillaan huolettomasti lähimpään seinään, siemaillaan vesipullosta ja toivotaan, että kintut eivät pettäisi alta.

*** voiko sitä sanoa juoksulenkiksi, jos sitä ei vauhdin perusteella voi sanoa juoksuksi eikä paikallaan juoksemista lenkiksi? Vähän kuin flirttailisi kirjanpitäjälle ja väittäisi sitten harrastaneensa kuumaa seksiä talousjohtajan kanssa.

**** Jos juoksijan urani on kiinni aggressioiden määrästä, vauhtia tulee riittämään satavuotiaaksi asti. Ei minulla mitenkään erityisen kurja elämä ole ollut, mutta pinna on lyhyt ja muisti pitkä. (Norsut eivät unohda.)