Kuulemma ihmiset aloittavat juoksuharrastuksensa (eli alkavat juosta kuolemaa pakoon) nelikymppisinä. Minä olen ilmeisesti varhaiskypsä, koska maantie salakavaline kuoppineen ja koirankakkoineen alkoi kutsua minua kypsässä 32 vuoden iässä*.

Viime viikonloppuna ostin juoksukengät. Ensimmäisestä urheilukaupasta pakenin puolijuoksua, kun myyjät näyttivät liian innokkailta. Vedin syvään henkeä, kiersin yhden kosmetiikkaosaston rauhoittuakseni, ja astelin huolettoman näköisenä seuraavaan urheiluhullujen paratiisiin. Kiersin juoksukenkähyllyjä, päivittelin hintoja ja mietin, olisiko fiksua ostaa kolmekympin popot ** vai investoida 200 € huippukenkiin ***.

Alehyllystä löysin kahdet tosi kalliit kengät, joissa oli 75 % alennusta. Molemmat sopivat jalkaan. Molemmat näyttivät yhtä kamalilta ****. Looginen siirto olisi ollut kysyä mielipidettä myyjältä, joten väistelin heitä ja soitin äidille *****. Luin äidille kenkien pohjia ja huokailin. Äiti käski etsiä myyjän. Uikutin puhelimeen, etten osannut puhua urheilumyyjää. Menisin paniikkiin, heittäisin kengällä myyjää ja juoksisin (huonoilla kengilläni) ulos.

Puhelun jälkeen myyjä yllätti minut takavasemmalta eikä ollut yhtään pelottava. Hän vilkaisi vanhojen kenkieni pohjia, totesi ettei mulla taida olla yli- tai alipronaatiota ja sanoi, että molemmat kengät olisivat sopivat. Valitsin lopulta Niken Air Pegasukset, koska niissä oli paikka pienelle lisälaitteelle joka keskustelisi askelmittarin ja iPodin kanssa. En ihan ymmärtänyt, mutta se kuulosti hienolta ja hyödylliseltä ******.

Latasin netistä ensimmäisen kohdalle osuneen juoksuohjelman ja aloitin eilen. 1 minuuttia kävelyä, 6 juoksua, 1 kävelyä, 6 juoksua. Juoksin kuntosalin juoksumatolla ja käytin juoksuosuuksissa nopeutta 7, mikä isolle miehelle olisi ehkä hyvä kävelynopeus, mutta persjalkaiselle itäsuomalaisjuuriselle naiselle ihan hyvä aloitushölkyttelynopeus. Otin pukuhuoneen suojissa annoksen avaavaa astmalääkettä ennen harjoitusta, koska oikeasti pelkäsin vähintään kuolevani ensimmäisen viiden minuutin aikana, mutta se menikin aika kivuttomasti. Minulla oli voittajafiilis noin viisi sekuntia, joka jälkeen tajusin että viereisellä matolla juoksevan tyypin ajastin näytti yli tuntia ja nopeus oli säädetty tasolla 13.

Juostessa tuntui pientä kipua molempien jalkojen etusäärissä. Mieheni väitti, että minulla on penikkatauti, jonka saa kun juoksee liikaa kovalla alustalla ja huonoilla kengillä. Sitä kuulemma hoidetaan levolla. Totesin, että olen maannut sohvalla 32 vuotta ja jos sillä ei nämä neitseellisesti siinneet ******* penikat parane, ei sitten millään.

Juoksuohjelman mukaisesti tänään on vapaata. Aion maata sohvalla.

* (Toim. huom: astmalääkärini saarnalla ei ollut mitään osuutta asiaan.)

** koska mulla on taipumus innostua nopeasti ja lopettaa vielä nopeammin, ja näinä maanisina aikoina varastotila alkaa käydä vähiin

*** jotka voisivat kannustaa harrastamaan vähän pidempään mutta jotka harrastuksen hiipuessa muistuttaisivat minua siitä hirveästä rahasummasta, jotka tähänkin hullutukseen työnsin

**** Miksei juoksukenkiä tehdä mustina? Tai edes tummina. Valkoisissa kengissä näkyy kaikki kohdalle osuvat koiranpaskat, ja jos teen valentinkonoset ja oksennan kengilleni, niitä ei saa ikinä enää puhtaiksi.

***** joka on urheiluhullu - luulin pitkään, että nämä mielisairaudet hyppivät aina yhden sukupolven yli.

****** Näin jälkikäteen ajatelle ajatus, että nuo laitteet liittoutuvat minua vastaan ja alkavat kuiskia saatanallisia viestejä korviini kesken lenkin, on aika helvetin pelottava.

******* ei krapulaa ilman humalaa, ei penikoita ilman liikuntaa. Minä olen ihan oikeasti sohvaperuna. Siis tähän asti. Tästä alkaa uusi, uljas elämä! Ehkä jopa alan kierrättää jätteeni, syödä luomua, olla ystävällisenpi puhelinmyyjille ja muutenkin parempi ihminen!