En enää edes teeskentele noudattavani juoksuohjelmaa. Ohjelmassa juostaan useammin kuin kahdesti viikossa, mikä tahti taas sopii minulle paremmin*. Yhtäkään reipasta puolen tunnin kävelylenkkiä en ole tehnyt. Sen sijaan lapsia hakiessani tulee kävelyä 1,5 km päivittäin ** ja jos iltaisin yritän livahtaa ulos, mukaani lyöttäytyy joko juuri appareista eroon päässyt pyöräilykaveri tai puhelias naapurinrouva, joka hidastaa vauhtia. Tai sitten tulee räntää, mikä nyky-Suomessa on ihan normaali toukokuinen sääilmiö ja aina hyvä syy jäädä sisälle treenaamaan kaukosäädinsormea.

Edellisellä juoksuyrityksellä alkoi särkeä nilkkoja. Kaikkiin muihin kohtiin jaloissa onkin jo sattunut.

Jos viime sunnuntaina näit naisen huippuvan juoksumatolta pukuhuoneeseen rintaansa pidellen, se olin minä. Kyse ei ollut sydänkohtauksesta, vaan irronneesta rintaliivin kaarituesta. Kahdeksan minuutin juoksun jälkeen tajusin, että kaarituki on kiemurrellut kokonaan esiin ja oli ihan hilkulla pudota lattialle. Nyt on pakko ostaa uudet ***.

* sillä pienestä juoksupyrähdyksestä toipuminen kestää aina kaksi päivää. Minne tästä kehäraakkikropasta voisi valittaa?

** tai siis niinä päivinä, jolloin en keksi soveliasta tekosyytä ja valitse bussia, jolla pääsee päiväkodin portille asti. Lasten raahaaminen bussipysäkille on joka tapauksessa extreme.urheilua.

*** tai sitten vain revin molemmat kaarituet irti ja heitän niillä citykania. Onko niillä muutenkaan muuta kuin esteettistä merkitystä? Kahden pitkän imetyksen jälkeen en läpäise enää lyijykynätestiä, tai edes lyijykynäNIPPUtestiä, joten peli on joka tapauksessa menetetty.