Juoksemisen sijaan olen zumbannut ja löytänyt jotakin, jota inhoan vielä enemmän kuin  juoksutreenejä: yhtä zumbaohjaajaa. Itse zumba on kivaa, ellei laske mukaan sitä että se on ihan helvetin raskasta ja kun on valmis kuolemaan takarivissä ja alkaa jo lintsata joka toisesta lantion vispauksauksesta ja ristiaskeleesta, ohjaaja hihkaisee että jos tästä liikkeestä haluaa tehokkaamman niin lisää sellaisen pienen puolen metrin loikan tähän kohtaan. Ja kaikki loikkaavat. Ja minä teeskentelen loikkaavani, vaikken jaksaisi ollenkaan, kun en halua erottua joukosta, ja toivon että astmakohtaus/lonkkamurtuma/salama iskisi ja saisi hyvän ja epä-nolon syyn lopettaa kesken tunnin.

Niin, se zumbaohjaaja. Kyllä se ihan hyvn treenin veti. Mutta se oli liian pirteä. Tietty ylipirteys sopii nuorille ja kauniille trendilajien ohjaajille, se hyväksytään hiljaisesti ja sitä jopa odotetaan, mutta liika on liikaa. Se pimu tuntui vääntäneen esiin kaiken mahdollisen ylipirteyden minkä ilman päihteitä saa aikaiseksi, ja siihen päälle vielä litra energiajuomaa ja kourallinen hallusinogeenejä.  Ai taivas että se ärsytti. Eikä ollut edes pms!

* ja kun sattuu asumaan asunnossa, jossa asuu kaksi siivoushalutonta aikuista ja kaksi tavaraa lahjakkaasti levittelevää lasta, sisällä juokseminen olisi suorastaan itsetuhoista.

** muistinko mainita ne meillä asuvat siivoushaluttomat aikuiset?

Elokuun tavoitteet:

1) Olla taittamatta nilkkojaan.

2) Käydä kahdesti viikossa kuntosalilla ja juosta muulloinkin kuin kun joku yrittää kaupata minulle jatkojäsenyyttä.

3) Etsiä uusi, halvempi kuntosali tai ilmoittautua jollekin työväenopiston liikunnalliselle kurssille.

Reilun puolen tunnin kuluttua he palasivat. Mieheni kertoi juosseensa viiden kilsan lenkistä neljä kilometriä. Matkalla naapuri oli ehdottanut poikkeamista metsään ** ja niin he olivat loikkineet iloisesti kivien ja kantojen yli - ja eksyivät. Noin vartin ajaksi. Sitten urheat seikkailijat löysivät takaisin tielle ja palasivat reipasta hölkkää kotiin.

Normaali ihminen kärsii oman kunnon ylittävän ex tempore -lenkin jälkeisenä päivänä lihaskivuista. Ei minun mieheni ***.

Jos olisin yrittänyt samaa, olisin lyyhistynyt ekan kilometsin jälkeen astmakohtauksen/nestehukan/lihaskrampin takia, tai viimeistään palautettu kotiin yöllä etsintähelikopterin ja vapaaehtoisten etsintöjen jälkeen. Tasan ei käy onnen lahjat.

Tajusin eilen, että käytän juoksukenkiäni kävelyyn ja kävelylenkkareitani juoksuun. Ei aavistustakaan, missä vaiheessa tossut ovat vaihtuneet. Kävelylenkkarini ovat enemmän sisäliikuntamaiset. Juoksen edelleen juoksumatolla, sillä ulkoilmassa minua uhkaa uusi haitta: siitepöly.

Minulle tehtiin pari vuotta sitten allergiatestit. Siinä iho rikotaan pienellä neulalla, jota on dipattu allergeeniin. Parin minuutin jälkeen otetaan viivotin ja mitataan, kuinka monta milliä leveitä patteja iholle ilmestyy. Minulta turposi koko käsivarsi. Lääkäri ihmetteli, kuinka olen allerginen ihan kaikelle siitepölylle mitä he keksivät testata, jopa voikukalle ***. Sain lähetteen siedätyshoitoon. Nyt siedän jo lehtipuita kohtuullisen hyvin, mutta heinien kanssa en tule toimeen edes massiivisen lääkearsenaalin kanssa.

Kohtasin uhkia myös kuntosalilla. Viimeksi viereiselle juoksumatolle tuli hikinen mies, joka oli syönyt valkosipulia aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Jessus sitä löyhkää. Koska juostessa on hanka pidätellä hengitystä, jouduin luovuttamaan ja siirtymään venyttelyalueelle. Olisin tietysti voinut vaihtaa kauempana olevaan juoksumattoon, mutten halunnut loukata hänen tunteitaan. Todennäköisesti hän ei edes kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mutta mihinkäs tästä neurooseistaan pääsee.

* espoolaislasten kestosuosikki

** jonka esiintyminen toivelistassa on osoitus huimista markkinointikyvyistäni. "Jos siivoatte huoneenne, vien teidät leikkimään Ikean lapsiparkkiin!"

*** Kerroin lääkärille, kuinka lakkiaisruusut laukaisivat minulla pahoja astmakohtauksia. Hänen mielestään oli suorastaan vääryys, että nuori nainen on allerginen ruusuille. Mieheni on sisäistänyt asian niin tehokkaasti, ettei tuo minulle kukkia ikinä. Hän tuo suklaata. Ja siksi minä juoksen. Toisin kuin ruusut, suklaa syntyy uudelleen selluliitiksi reisiini.

Päivitin eilen iPodinin juoksulenkki*** -nimisen soittolistani. Listan ensimmäisenä on Ranskan tämänvuotinen euroviisu, toisena P!nkin "So what" ja kolmantena Musen "Neutron star collation (love is forever)". Järjestyksellä on ihan oma logiikkansa. Ensimmäinen biisi on hauska kesärallatus, ja voi kuvitella hölkkäävänsä rannalla auringonpaisteessa muiden iloisten ihmisten kanssa. Biisin ollessa lopuillaan fyysinen rasitus alkaa tuntua nilkassa/polvessa/keuhkoissa/korvien välissä ja tarvitaan vähän uhoa ja uhmaa, että päästään eteenpäin. "So what" on sellainen haistattelubiisi, jota kuunnellessa vanhat aggressiot**** nousevat pintaan ja jalka nousee silkan kiukun voimasta.

Kiukkukaan ei kanna loputtomuun. Musen biisi tuo mieleen kohta ensi-iltaan tulevan Eclipse-leffan, jonka draamaa kelaillessa saa ne ohjelman vaatimat minuutit täyteen. Sitten voi kävellä vähän ja ajatella, kuinka paljon ihanammalta kävely tuntuu.

Ja arvatkaa mitä? Tänäänkin olen menossa kuntosalille. Ja sen jälkeen katsomaan SInkkuelämää-leffan, ilman korkokenkiä ja mahdollisesti jopa ilman meikkiä, jos tulee kiire! Toivottavasti wannabe-Carriet eivät hakkaa minua kopioclutcheillaan kun sorrun moiseen pyhäinhäväistykseen.

* paitsi ehkä vähän korvien välistä, mutta se on vaan eduksi kun on aikeissa rääkätä kroppaansa paremman olon toivossa.

** jonka jälkeen nojaillaan huolettomasti lähimpään seinään, siemaillaan vesipullosta ja toivotaan, että kintut eivät pettäisi alta.

*** voiko sitä sanoa juoksulenkiksi, jos sitä ei vauhdin perusteella voi sanoa juoksuksi eikä paikallaan juoksemista lenkiksi? Vähän kuin flirttailisi kirjanpitäjälle ja väittäisi sitten harrastaneensa kuumaa seksiä talousjohtajan kanssa.

**** Jos juoksijan urani on kiinni aggressioiden määrästä, vauhtia tulee riittämään satavuotiaaksi asti. Ei minulla mitenkään erityisen kurja elämä ole ollut, mutta pinna on lyhyt ja muisti pitkä. (Norsut eivät unohda.)

Ensin tuli yskä. Enkä tarkoita kevyttä kenttäyskää, vaan keuhkoputkia vihlovaa köhää, joka siirtyi yökaudet vaivanneen ärsytysyskän kautta limaiseksi rohinaksi. Se kesti kolme viikkoa*. Kahden viikon jälkeen yritin käydä juoksemassa, mutta sain turvautua astmalääkkeeseen jo lämmittelyvaiheessa. Selvä vinkki siitä, että sairaana pitäisi korkeintaan mielikuvaharjoitella**.

Yskän jälkeen tuli mahatauti, joka kiersi kaikki perheenjäsenet. Ei siitä sen enempää, ette taatusti halua kuulla ***.

Toissapäivänä pääsin vihdoin kuntosalille. Nappasin aamulla pyykkitelineeltä treenihousuni ja tungin ne muiden tarpeellisten kamojen kanssa kassiin. Pukuhuoneessa tajusin, että housuista puuttuu kiristysnyöri. Ilmeisesti pesukone oli lingonnut sen irti ja armas aviomieheni, joka poikkeuksellisesti pesi pyykkiä, unohti kertoa minulle että naru löytyy pyykkitelineen toisesta päästä.

Olin toiveikkaalla tuulella. Yritin juosta. Housut valuivat koko ajan alaspäin ja kun yritin pitää niitä toisella kädellä ylhäällä, löin kyynärpääni juoksumaton kaiteeseen.

Ihan kuin karma yrittäisi sanoa minulle jotakin ****. Koska olen vähän hidas hoksaamaan, olen menossa kuntosalille taas huomenna. Lyödäänkö vetoa, että A) lapsiparkki on tupaten täynnä ja kyllästyn jonottamaan kahden kitisevän kakaran kanssa, tai B) toinen kitisevistä kakaroista saa taas korvatulehduksen ja lapsiparkin sijaan jonotamme tk-päivystyksessä *****.

Lisää tekosyitä tarjolla mahdollisesti tiheämmällä päivitystahdilla *****.

* joiden ajan minä ja mieheni mätkimme toisiamme tyynyillä jok'ikinen yö ja valitimme, ettemme saa nukuttua toisen yskimiseltä. Tekee gutaa parisuhteelle.

** tein sitä sohvalla suklaalevyn kanssa. Paljon miellyttävämpää kuin oikea juokseminen.

*** mutta kerron kuitenkin vielä sen, että neljän päivän sairastamisen jälkeen pakotin mieheni lääkäriin. Oireet katosivat lääkärin odotushuoneessa. Toimii näköjään muillakin kuin korvakipuisilla lapsilla.

**** "Hanki henkselit?" "Pese itse pyykkisi?"

***** Aina, kun mieheni on viikonlopun poissa, päädyn lasten kanssa päivystykseen. Universaali luonnonlaki.

*****  *koputtaa puuta*

Viiden minuutin jälkeen kinttu ei ollut turvoksissa eikä erityisen kipeäkään, joten lähdin kumminkin kuntosalille. 10 minuutin juoksun jälkeen nilkkaa alkoi vihloa ja tajusin, ettei tämä tainnutkaan olla niin fiksu veto. Salilta lähtiessä jo nilkutin.

Typerä epävamma. Jalka ei ole tarpeeksi kipeä, jotta voisin hyvällä omallatunnolla maata aurinkotuolissa käpälä koholla. Eikä kuitenkaan tarpeeksi terve, jotta voisin lähteä lenkille. Huominen juoksuvuoroni menee joka tapauksessa koulun vanhempainillassa. Ehkä elämä voittaa viikonloppuun mennessä.

Viime sunnuntaina vaihdoin laitetta kolme kertaa, ja päädyin lopulta sellaiseen jonka sykemittari ei toiminut. Ensimmäinen piti kaameaa kolinaa, toinen oli tasapainotettu väärin ja se klonksui epämiellyttävästi puolelta toiselle *, kolmannesta puuttui radiokanavavalitsin ja neljännessä sykemittari arpoi lukemia itsekseen. Viidennellä matolla sykemittari ei antanut mitään lukemia, mutten jaksanut enää vaihtaa laitetta **. Enkä oikeastaan rytmitä juoksua sykkeen mukaan, niitä lukemia vaan on kiva välillä vilkaista.

Keskiviikkona juoksin juoksumatolla 7 + 5 + 4 minuuttia. Olen ottanut tavaksi jäädä salille venyttelemään*** juoksun ja kuntosalitreenin jälkeen, ja kinannut mieheni kanssa venyttelyn hyödyllisyydestä****. Olen kinannut hänen kanssaan myös urheiluvammoista. Minun mielestäni hikitreenin jälkeinen lihaskipu, revähtymä tai rasitusmurtuma on urheiluvamma. Hän laskisi siihen kategoriaan myös rakot kämmenissä, jotka syntyvät kun pelaa golfia ilman hanskaa *****. Lapset vain nauravat sananvaihdollemme. Ja poika on alkanut osoittaa mielenkiintoa golfia kohtaan. Mihin tämä maailma on menossa?

* tunne, että maa tärähtelee jalkojesi alla juostessa, ei ole niitä maailman mukavimpia. Jotenkin ajatukset aina kiertyvät vaa'an lukemiin.

** ja lisäksi vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Vapaana olisi ollut laite todella hikisen miehen vierestä, todella laihan naisen vierestä ja ihan seinän vierestä, johon onnistun aina lyömään kyynärpääni.

*** vaikka venyttelypaikka on kahvakuulatreenipisteen vieressä, ja pelkään aina saavani kuulasta päähän. Kahvakuulailijat ovat jotenkin maanisen näköisiä heilautellessaan niitä metallimötiköitä. Entä, jos käsi hikoaa ja ote lipeää? Sillä vauhdilla ja voimalla kuula menee taatusti seinästä läpi.

**** hän sitaaraa aina Tieteen Kuvalehden artikkelia, jossa todettiin että voimakas venyttely rankan urheilusuorituksen jälkeen ei ole hyväksi. Minä vastaan silkkaa häijyyttäni, ettei golf ole rankkaa, eikä oikeastaan urheiluakaan.

***** Olen pilkannut golfia niin pitkään ja hartaasti, että päädyn varmasti lajin himoharrastajaksi.

Edellisellä juoksuyrityksellä alkoi särkeä nilkkoja. Kaikkiin muihin kohtiin jaloissa onkin jo sattunut.

Jos viime sunnuntaina näit naisen huippuvan juoksumatolta pukuhuoneeseen rintaansa pidellen, se olin minä. Kyse ei ollut sydänkohtauksesta, vaan irronneesta rintaliivin kaarituesta. Kahdeksan minuutin juoksun jälkeen tajusin, että kaarituki on kiemurrellut kokonaan esiin ja oli ihan hilkulla pudota lattialle. Nyt on pakko ostaa uudet ***.

* sillä pienestä juoksupyrähdyksestä toipuminen kestää aina kaksi päivää. Minne tästä kehäraakkikropasta voisi valittaa?

** tai siis niinä päivinä, jolloin en keksi soveliasta tekosyytä ja valitse bussia, jolla pääsee päiväkodin portille asti. Lasten raahaaminen bussipysäkille on joka tapauksessa extreme.urheilua.

*** tai sitten vain revin molemmat kaarituet irti ja heitän niillä citykania. Onko niillä muutenkaan muuta kuin esteettistä merkitystä? Kahden pitkän imetyksen jälkeen en läpäise enää lyijykynätestiä, tai edes lyijykynäNIPPUtestiä, joten peli on joka tapauksessa menetetty.